maanantai 12. syyskuuta 2016

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

the hole


Luoja, kuinka suuren aukon käsikirjoituksen valmistuminen toi elämääni. Eilen istuessani auton kyydissä matkalla kotiin, mieleni täytti täysin outo ajatus. Vois kirjottaa blogiin. 

Nyt, kun olen pomppinut sekä psykiatrisen osaston että sisätautipolin väliä, olen huomannut kuinka pihalla kaikki lääkärit ja hoitajat ovat, jos kerron että psyykkisen pahan olon vuoksi myös fyysinen vointini on hiukan huonompi. Sain myös hyvän muistutuksen siitä että jopa sairaalassa asioidessa kannattaa aina olla ahdistuksen lievittäviä pillereitä mukana, koska jos olen tullut Crohnin taudin takia, ei ketään oikeasti kiinnosta jos alan voimaan psyykkisesti huonosti. Menisi sitten psykiatriselle puolelle.
Eilen mennessäni Remicadeen näin kävi. Olen hyvin tietoinen itsestäni ja tuntemuksistani, ja mikään pienikään oire minussa itsessäni ei yleensä jää huomaamatta. Niinpä eilen kun sydän alkoi hakkaamaan kovempaa ja rintaa alkoi puristaa niin että lopulta tuntui kuin sydämeni olisi ollut rautalaatikossa jossa se poukkoili silmittömästi edestakaisin, pyysin huoneessa häärineeltä hoitajalta lääkettä ahdistukseen. Hän ilmoitti menevänsä hakemaan oman hoitajani, jonka kanssa voisin keskustella asiasta. 
    Tärisin paikoillani 45 minuuttia. Lopulta ärsyyntyneisyys ja turhautuneisuus sekä pahaan olooni sekä siihen että ketään ei näyttänyt erityisemmin kiinnostavan paha oloni, purkautui hysteerisenä itkuna. En ole pystynyt enää vuoteen itkemään silkasta surusta tai pahasta olosta - en ilmeisesti välitä tarpeeksi - mutta turhautuneisuudesta joka venyy liian pitkälle, kyllä itkettää. Se on sinänsä ärsyttävää, sillä sitten en pysty selittämään asioita vaan ainoastaan itken räkäisesti. Hyi. 
    Joka tapauksessa vasta siinä vaiheessa joku heräsikin todellisuuteen että aijaa se olikin tosissaan. Vielä siinäkin vaiheessa kuitenkin oma hoitajani, joka vihdoin viitsi tulla paikalle, yritti houkutella minua että laitetaan ensin se lääke ja katotaan sitten mitä tehdään, vaikka näytin pieneltä mustaan pukeutuneelta tärisevältä tomaatilta itkiessäni tuolilla kippurassa. Pudistelin kuitenkin sinnikkäästi päätäni ja vaadin saada temestaa heti, ja lopulta sainkin lääkkeen. Minut siirrettiin rauhallisempaan huoneeseen sänkyyn johon sain vedettyä verhot eteen, ja lopulta olo alkoi helpottaa ja lääke saatiin tippumaan. 

Tilanne ei ollut draumoja jälkeensä jättäjä tai mitään. Oikeastaan tällä hetkellä olen vain hiukan kiukkuinen. Ja sitten taas eteenpäin.

perjantai 8. huhtikuuta 2016

äärettömiä poissaoloja











Kahden kuukauden tauko, että olisin edes avannut blogiani.
Lähes kahden kuukauden tauko, että olisin ottanut kameran käteen.
Lukuja jotka eivät teille luultavasti sano paljoakaan, mutta merkitsevät minulle melkein kahden vuoden helvetin loppukarsintaa - ehkä finaalia. Elämän loppukarsinnoista ei tosin koskaan tiedä, mikä niistä on viimeinen. Tai ehkä tämä oli vasta alkukarsinta.

16 vuotissyntymäpäivälahjakseni olisin halunnut puhtaan alun. Yläasteen lopettaminen tarkoittaa usein puhdasta alkua, ja myös minä toivoin sitä. Ja sainkin alun, mutta se ei ollut puhdas.
    17 vuotissyntymäpäivälahjakseni olisin halunnut kuoleman. Vaikka lavastetun, mutta halusin pois. Jokainen uusi alkuni oli entistä likaisempi ja verisempi, ja vanhan alkuni asiat kiemurtelivat uuteen alkuuni. Vaikka samaan aikaan uskoni Jumalaan uusiutui ja muuttui vahvaksi, se loi vielä pahempia kontrasteja elämääni. Se mikä oli puhdasta, muuttui törkyiseksi, ja se mikä ei ollut puhdasta, muuttui vielä törkyisemmäksi ja verisemmäksi. Kuitenkin usko Jumalaan ja tieto siitä että jos tappaisin itseni toisessa päässä olisi Jumala vastassa, esti minua lopulta tappamasta itseäni. Kai siitä pitäisi olla kiitollinen.

Joka tapauksessa helmikuun lopussa minut suljettiin psykiatrian osastolle kriisilähetteellä pahan tilanteen katkaisemiseksi. Niistä kolmesta viikosta osastolla ei kai sen enempää - olin turvassa itseltäni ja olin kai lopulta ihan hyvässä kunnossa. Pääsin pois.
     Kestin viikon siviilissä. Upeaa. Viikon. Ratkesin uudelleen viiltelemään, ja sen jälkeen se oli menoa. Jouduin uudelleen osastolle.
Nyt, 7 viikkoa myöhemmin ensimmäisen osastojakson alusta istun tutulla paikallani työpöydän ääressä. En sano voivani hyvin, sillä en voi. Ensimmäistä kertaa tulevaisuus pelottaa minua. Lähetin eilen romaanini käsikirjoituksen kustantamoihin, ja nyt odottelen vastauksia.
Pelottaa. Pelkään mitä tapahtuu jatkossa, pelkään mitä tapahtuu minulle, pelkään mitä tapahtuu mielelleni. En voi sanoa selvinneeni, sillä en ole. Kuljen tällä hetkellä sokeasti. Jumala tönii minua hellästi selkään ja rohkaisee jatkamaan eteenpäin, mutta silmäni ovat sidotut. Jumalaan voi luottaa, mutten tiedä luotanko itseeni.

maanantai 1. helmikuuta 2016

helsinki


















Henri Cartier-Bressonin näyttely Helsingissä viime perjantaina, jonne lähdimme kuva opiskelijoiden ja -opettajien voimin.
- Anni